Kun alkaa hiukan tuntea joitain ihmisia ja on keskustellut heidan kanssaan useammin, tuntuu etta saa hiukan itsekin suunvuoroa maailmankatsomuksensa kanssa, mutta valillta tuntuu etta keskustelut ovat molemmin puolin vahan raskaita. On niin helppo hymistella kaverien kanssa kuinka samaa mielta ollaan, mutta taysin erilaisten maailmankuvien kohtaaminen on vaan jotenkin lahtokohtaisesti vaikeaa. Ei oikein tiedeta mita sanat tarkoittavat itse kullekin ja silleen. Ehka pitaa loytaa semmoinen herkkyys siihen ettei vasyta itseaan tai muita keskusteluillaan, onhan maailmassa muitakin puheenaiheita. Ehka sita viela jotenkin ottaa paineita siita, mita paivittain tapahtuu. Paikallinen filosofia on vahvasti tulosvastuullisuutta vastaan, ja varmaan tiettyyn rajaan asti hyva niin. Shanti shanti, kuulee usein sanottavan. Rauhaa ja rentoutta, jotain sellaista se kai tarkoittaa. Toisaalta tuntuu etta tama ajatus, joka nousee myos siita, ettei uskota vapaaseen tahtoon, voi helposti ajaa ihmisia tietynlaiseen vastuuttomuuteen. Riippuu sitten varmaan ihmisesta mihinka kukakin sijoittuu liian stressaamisen ja vastuuttomuuden valisella janalla.
Sunnuntaina kavin kirkossa, oli ihan mukava paasta ehtoolliselle, vaikka muuten olikin vahan vaikeaa seurata tamilinkielista messua. Joku piispa oli paattanyt rakentaa tahan kylaan perinteista intialaista temppeliarkkitehtuuria edustavan kirkon, jotta kulttuuri-imperialismista paastaisiin eteenpain. Vaikka oliskin hienoa nahda kristillisyyden jotenkin sopeutuvan paikalliseen kulttuuriin, sympatiani olivat silti taas seurakuntalaisten puolella, jotka eivat olleet kovin innostuneita ylhaalta pain tulevasta linjasta, ja olivat omin nokkineen lisanneet ison ristin kirkon torniin. Risti oli ehka vahan mauton kooltaan, mutta teki ainakin selvaksi keta tassa temppelissa palvotaan.
Jotenkin vahemmiston on pidettava kiinni identiteetistaan ja erottauduttava. En tieda miten se voisi tapahtua jotenkin ilman, etta identiteettia pitaisi hakea esimerkiksi tanskalaisen arkkitehtuurin mukaisista kirkoista. Ehka ongelma oli siina etta alunperin lahetystyontekijoiden tullessa ei osattu loytaa paikallista tapaa, joka kuitenkin pitaisi sopivan pesaeron perinteisiin hindutraditioihin. Vaikuttaa silta etta nain jalkikateen kulttuuria on vaikea muuttaa. Haastavaa haastavaa. Tulee mieleen ihan sama ilmio Tansaniasta. Siella rakennettiin isoja saksalaistyylisia kirkkoja, vaikka vahat rahat olisi voinut kayttaa vaikkapa paikallisten evankelistojen polkupyoriin.
Joku vanha seta kirkossa pyysi rukoilemaan kipean jalkansa puolesta. Se oli mukavaa, vaikkei keppi lentanytkaan rukouksen jalkeen nurkkaan.
Paikallista temppelia ja traktoria.
Monenlaista hoitoa on tarjolla joka kulmalla, ja monet naissa myos kayvat. Yleensa porukka on tuntunut tykkaavan, kuulemma hoitajilla on yleensa nakemysta heidan ongelmistaan.
Pienten temppelien kivenveistajat eivat aina ole niita kaikista eleganteimman tyylisuunnan edustajia.
Taas yksi kuva alas vuorelta.
Lansimaista porukkaa katsomassa capoeiraesitysta illalla kahvilassa.
Komee vuorinäkymä. Tuohan yksi Zapper Digital Megahertz mukana, kun tulet, täällä tiedekunnassa ollaan oltu jo pitkään näköjään hakoteillä!
VastaaPoista